Viime vuosina autismi, ADHD ja laajemminkin neurokirjon ja neuromoninaisuuden kysymykset ovat nousseet näkyvällä tavalla julkiseen keskusteluun. Keskustelu on usein keskittynyt diagnooseihin, niiden tunnistamiseen ja siihen, miten neuroepätyypilliset ihmiset eroavat neurotyypillisistä ihmisistä. Tämä on ymmärrettävää. Diagnoosi voi tarjota selityksiä ja sanoja kokemuksille, jotka ovat ehkä tuntuneet koko elämän ajan vaikeasti ymmärrettäviltä.
Olen kuitenkin huomannut pohtivani asiaa hieman toisesta näkökulmasta. Psykoterapeutin vastaanotolla kiinnostavin kysymys ei yleensä ole se, täyttääkö ihminen tietyt diagnostiset kriteerit. Diagnoosi voi toki olla merkityksellinen, mutta usein huomio alkaa vähitellen siirtyä siihen, miten ihminen kokee maailman, muut ihmiset ja itsensä siitä paikasta, jossa on. Keskiöön nousee se, miten nämä ilmiöt tulevat esiin vuorovaikutuksessa muiden kanssa, sillä erilaisuus on erilaisuutta vain suhteessa johonkin toiseen, useimmiten valtavirtaan.
Olen tutkinut autismia ilmiönä vuosien ajan ja viimeisin tutkimukseni keskittyi autistien kanssa tehtävän kognitiivis-analyyttisen psykoterapian erityispiirteisiin. Tarkastelin tutkimuksessani yhden potilaan psykoterapiaistuntoa yksityiskohtaisesti dialogisen sekvenssianalyysin avulla. Lähtiessäni tutkimaan aineistoa oletin löytäväni autismiin ja yleisemminkin neuroepätyypillisten ihmisten kanssa tehtävään terapiaan liittyviä erityispiirteitä. Löysinkin niitä, mutta samalla löysin jotain vielä tärkeäpää.
Löysin tilanteen, jossa kaksi ihmistä pyrki yhteyteen toistensa kanssa.
Tämä kuulostaa ehkä itsestään selvältä. Psykoterapiahan on juuri sitä, yhteyden luomista ja yhdessä elämän eri ilmiöiden tutkimista. Silti havainto tuntuu tärkeältä. Neurokirjoa koskevassa keskustelussa lähtökohtana on usein ajatus, että ymmärtämisen ongelma johtuu neuroepätyypillisestä osapuolesta. Sanotaan, että hän ei tunnista sosiaalisia vihjeitä riittävän hyvin tai osaa lukea oikein sosiaalisia tilanteita. Ajatellaan, että hän ei ymmärrä muita ihmisiä samalla tavalla kuin neurotyypillisten muodostama enemmistö.
Viime vuosien tutkimus on kuitenkin haastanut laajasti tätä käsitystä. Voidaan perustellusti pohtia, onko kyse ensinkään yksilön puutteesta tai heikkoudesta. Ehkä kyse on ennemminkin siitä, että erilaiset ihmiset rakentavat merkityksiä hieman eri tavoin. Kun nämä erilaiset merkkijärjestelmät kohtaavat toisensa, syntyy joskus väärinymmärryksiä ja katkoksia
Tätä ajatusta on kuvattu kaksisuuntaisen empatiavajeen teorialla. Sen mukaan vuorovaikutuksen ongelma ei synny siitä, että toinen osapuoli olisi kyvytön empatiaan. Ongelma syntyy siitä, että molemmat yrittävät ymmärtää maailmaa hieman erilaisesta lähtökohdasta käsin. Kun nämä lähtökohdat ovat tarpeeksi kaukana toisistaan, toisen näkökulman tavoittaminen saattaa muodostua haastavaksi puolin ja toisin.
Ajatus on kiinnostava myös psykoterapian näkökulmasta.
Jos ongelma ei olekaan yksinomaan potilaan ilmaisussa, muuttuu myös terapeutin tehtävä. Terapeutin ei tarvitse opettaa asiakkaalle oikeaa tapaa olla sosiaalinen tai normatiivista tapaa tulla vuorovaikutukseen. Hänen täytyy opetella ymmärtämään asiakkaan tapaa havainnoida, kokea ja kommunikoida. Terapia on asymmetrinen suhde, jossa vastuu tästä turvallisen vuorovaikutuksen tilan luomisesta kuuluu terapeutille.
Mitä psykoterapiassa oikeastaan kuunnellaan?
Psykoterapia mielletään usein vain keskusteluhoidoksi. Mielikuva ei ole kokonaan väärä, mutta se saattaa olla hieman harhaanjohtava ja yksipuolinen.
Kun puhumme keskustelusta, ajattelemme helposti sanoja. Ajattelemme keskustelulla sitä, mitä ihminen kertoo elämästään, lapsuudestaan, parisuhteestaan tai vaikeuksistaan. Terapeutin työ saattaa ulkopuolelta katsottuna näyttää siltä, että hän kuuntelee tarinoita ja esittää välillä kysymyksiä. Käytännössä kuuntelemme, havainnoimme ja tunnemme paljon muutakin ja palautamme havaintojamme potilaalle takaisin. Siksi tekoäly ei koskaan voi korvata terapeuttia, vaikka voikin tuoda helpotusta moniin psyykkisesti rasittaviin haasteisiin ja tilanteisiin.
Tutkimuksessani tarkastelemani potilas ilmaisi itseään sanallisesti melko niukasti. Vastaukset olivat usein lyhyitä eikä pitkiä pohdintoja tai monimutkaisia tunnekuvauksia juurikaan esiintynyt. Jos olisin tarkastellut vain sanojen määrää, olisin voinut päätellä, ettei vuorovaikutuksessa tapahtunut kovinkaan paljon.
Todellisuudessa tapahtui jatkuvasti.
Äänenpainot muuttuivat.
Hiljaisuuksien luonne muuttui.
Kehon asento muuttui.
Katsekontakti muuttui.
Sama ”mm” tai hymähdys saattoi yhdessä kohdassa tarkoittaa torjuntaa ja toisessa hyväksyntää.
Tämä herätti minut pohtimaan myös laajemmin neurokirjon ihmisten kohtaamista. Voisiko olla niin, että esimerkiksi autistien niukasta verbaalisesta ilmaisusta puhuttaessa tarkoitetaan itseasiassa neurotyypillisille vierasta ilmaisua?
Terapeutit saattavat odottaa potilailtaan tietynlaista tunnepuhetta. Potilaan pitäisi sanoittaa kokemuksiaan tietyllä tavalla, jotta tunnistaisimme niiden merkityksen. Kun näin ei tapahdu, terapeutti saattaa virheellisesti päätellä, ettei potilaalla ole lainkaan tunnekokemusta, että hän on tunnekylmä tai ettei hän ole kosketuksissa tunteisiinsa.
Todellisuudessa potilaan tunnekokemus voi olla hyvin vahva. Se vain ilmenee eri tavalla. Tämä ei koske ainoastaan autismia. Myös ADHD-ihmiset kuvaavat usein kokemuksiaan tavoilla, jotka eivät aina istu perinteiseen käsitykseen rauhallisesta ja järjestelmällisestä itsereflektiosta. Ajatus voi poukkoilla, puhe voi olla nopeaa ja kokemus voi rakentua yksityiskohtien, mielikuvien tai kehollisten tuntemusten kautta. Silti kyse on samasta inhimillisestä pyrkimyksestä tehdä oma elämä ymmärrettäväksi.
Ehkä psykoterapiassa tärkein kysymys ei olekaan, kuinka paljon tai edes mitä ihminen puhuu. Tärkeämpää on oppia kuuntelemaan ihmisen itselle ominaista tapaa ilmaista itseään.
Voiko niukka ilmaisu olla rikasta ilmaisua?
Yksi tutkimukseni keskeisistä havainnoista liittyi juuri tähän kysymykseen. Autismiin liitetään usein ajatus niukasta vuorovaikutuksesta. Joskus tämä tulkitaan jopa kiinnostuksen puutteeksi tai emotionaaliseksi kylmyydeksi. Vastaanotollani kokemus on usein ollut päinvastainen.
Monet neurokirjon asiakkaat kokevat hyvin voimakkaasti. He pohtivat paljon, havainnoivat tarkasti ja rakentavat monimutkaisia merkitysjärjestelmiä ympärilleen. Silti heidän tapansa ilmaista näitä kokemuksia voi olla erilainen kuin mihin neurotyypilliset ihmiset tai yhteiskunta ympärillä on tottunut.
Voidaan ajatella, että jokaisella ihmisellä on oma kielioppinsa. Emme tarkoita tällä puhuttua kieltä vaan tapaa rakentaa merkityksiä ja ilmaista niitä. Osa ihmisistä kertoo kokemuksistaan pitkinä kertomuksina, toiset kuvaavat niitä yksityiskohtien kautta. Kolmannet ilmaisevat niitä kehollisesti; ilmeillä, hiljaisuuksilla tai toiminnan kautta. Jos kuuntelija tunnistaa vain yhden kieliopin, suuri osa viestistä jää helposti ymmärtämättä.
Tämä näkyi myös tutkimusaineistossani. Mitä enemmän terapeuttina onnistuin virittäytymään potilaan omaan ilmaisutapaan, sitä enemmän vuorovaikutuksessa alkoi tapahtua liikettä. Potilas ei muuttunut puheliaammaksi tai neurotyypilliseksi. Hän alkoi kuitenkin tulla ymmärretyksi löytäessämme yhteisen kieliopin ja tavan kommunikoida.
Tämä on mielestäni tärkeä havainto: psykoterapian tavoitteena ei ole muuttaa ihmisen tapaa olla olemassa, vaan auttaa häntä ymmärtämään itseään ja omaa asemoitumistaan suhteessa toisiin. Tämä tapahtuu ymmärretyksi tulemisen kokemuksen kautta terapeuttisessa turvallisessa suhteessa.
Lopuksi: tarvitseeko neuroepätyypillinen ihminen erilaista terapiaa kuin muut?
Kun minulta kysytään, tarvitseeko esimerkiksi Tourette-, ADHD- tai autismipiirteinen ihminen erilaista psykoterapiaa kuin muut, huomaan vastaavani sekä kyllä että ei.
Neurokirjon ihmiset eivät ole perustavanlaatuisesti erilaisia kuin muutkaan ihmiset. Vastaanotolla kohdataan aivan samoja inhimillisiä teemoja kuin kenen muun kanssa tahansa: Yksinäisyyttä, häpeää, rakkautta ja sen puutetta, pettymystä, menetyksiä ja toivoa. Samat terapian lainalaisuudet siis pätevät ihmisiin neurotyypistä huolimatta.
Tie näiden kokemusten äärelle saattaa kuitenkin näyttää hieman erilaiselta neuroepätyypillisten ihmisten kanssa. Terapeuttina täytyy luopua ajatuksesta, että ymmärtäminen tapahtuisi vain sanojen kautta ja etsiä aktiivisesti myös muita ilmaisun tapoja. Virittäytyminen yhteiseen rytmiin, hiljaisuuteen, vuorovaikutukseen ja kokemuksellisuuteen nousee aivan eri tavalla tärkeäksi.
Ajattelenkin, että neurokirjon ihmisten kanssa tehtävässä psykoterapiassa tärkein erityisosaaminen ei välttämättä liity vain Touretteen, autismiin tai ADHD:hen. Tärkein taito saattaa olla uteliaisuus ja avoimuus kohdata toinen ihminen ilman valmiita oletuksia tai ajatuksia siitä, millainen toinen on tai millainen hänen pitäisi olla. Tärkeäintä on kyky kiinnostua ja innostua siitä, miten juuri tämä ihminen rakentaa suhdetta itseensä, muihin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan ja löytää yhteinen kieli tämän kokemuksen välittämiselle.
Lopulta kyse ei siis ole henkilön neurotyypistä vaan kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta. Se on kokemus, jonka vain toinen ihminen voi aidosti tarjota.